Bridge on yksi maailman arvostetuimmista korttipeleistä, mutta sen juuret ulottuvat satojen vuosien taakse. Nykyään pelattava sopimusbridge on vasta viimeisin vaihe pitkässä kehityksessä, joka alkoi englantilaisesta whist-pelistä ja kulki biritchin, bridge whistin ja huutobridgen kautta. Tämä artikkeli kertoo, miten yksinkertaisesta tikkipelistä muotoutui vuosisatojen aikana nykyinen sopimusbridge – ja ketkä henkilöt sitä matkan varrella muokkasivat.
Tärkeimmät kohdat
- Whist (1600–1800-luku): englantilainen tikkipeli ilman huutovaihetta – bridgen varhainen esi-isä.
- Biritch / Russian Whist (1886): John Collinsonin kuvaama peli, joka toi mukanaan valtin valinnan ja lepäävän käden.
- Bridge whist (1890-luku): levisi laajalle ja syrjäytti whistin; säännöt vahvistettiin 1894.
- Huutobridge (n. 1904): toi kilpaillun huutovaiheen; kaikki tehdyt tikit laskettiin peliin.
- Sopimusbridge (1925): Harold Vanderbiltin pisteytysuudistus, jossa vain huudetut tikit vievät peliin – nykyinen pelimuoto.
Whist – bridgen varhainen esi-isä
Bridge polveutuu whististä, englantilaisesta tikkipelistä. Tikkipeli tarkoittaa korttipeliä, jossa jokaisella kierroksella pelataan kortit pöytään ja kierroksen korkein kortti voittaa niin sanotun tikin. Whistiin viitattiin englantilaisessa kirjallisuudessa jo 1600-luvulla, ja muun muassa päiväkirjastaan tunnettu Samuel Pepys mainitsi pelin omana aikanaan.
Whistin maineen kohotti englantilainen Edmond Hoyle, joka julkaisi vuonna 1742 pelistä teoksen A Short Treatise on the Game of Whist. Hoyle ei keksinyt peliä, mutta hänen järjestelmälliset sääntönsä tekivät siitä suosittua etenkin englantilaisen yläluokan parissa. Ajan myötä whististä syntyi muunnelmia, kuten lyhyempään pistemäärään pelattava Short Whist.
Whist erosi nykybridgestä kahdella ratkaisevalla tavalla: siinä ei ollut lainkaan huuto- eli tarjousvaihetta, ja valttimaa määräytyi jaon viimeisen, pöytään käännetyn kortin mukaan. Pöydässä ei myöskään ollut lepäävää kättä. Whistissä kehittyivät silti monet termit ja käytännöt, joita bridgessä käytetään yhä. Jos haluat tutustua laajemmin näihin tikkipeleihin ja niiden logiikkaan, kannattaa aloittaa niiden perusteista. Niin whist kuin bridgekin pelataan tavallisella 52 kortin pakalla.
Biritch ja Russian Whist – ensimmäiset askeleet kohti bridgeä
Vanhin tunnettu kuvaus bridgen kaltaisesta pelistä on vuodelta 1886, kun brittiläinen rautatieinsinööri ja rahoittaja John Collinson julkaisi Englannissa pienen oppaan nimeltä Biritch, or Russian Whist. Collinson oli pelannut peliä Konstantinopolissa (nykyinen Istanbul) 1880-luvun alussa.
Pelin alkuperä on yhä kiistanalainen: ehdokkaina ovat olleet muun muassa Venäjä, Turkki, Kreikka ja Egypti. Pelihistorioitsija Thierry Depaulisin mukaan peli kehittyi todennäköisesti Istanbulin diplomaattipiireissä 1860-luvun tienoilla, ja levisi sieltä 1870-luvulla Ranskan Rivieralle.
Biritch toi mukanaan kaksi piirrettä, jotka erottivat sen whististä ja tekivät siitä tunnistettavasti bridgen kaltaisen:
- Jakaja (tai hänen partnerinsa) sai valita valttimaan sen sijaan, että valtti määräytyi sattumanvaraisesti käännetystä kortista.
- Lepäävä käsi eli ”dummy” otettiin käyttöön: yhden pelaajan kortit käännetään pöydälle näkyviin, ja hänen partnerinsa pelaa molemmilla käsillä.
Myös pelin nimen uskotaan juontuvan sanasta biritch, vaikka nimen tarkka alkuperä on jäänyt hämäräksi. Kun peli omaksuttiin Ranskassa 1890-luvun alussa, englanninkielinen ääntämys vakiintui muotoon ”bridge”.
Bridge whist ja Portland Club
Peli, josta käytettiin nimiä bridge ja bridge whist, levisi nopeasti Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa 1890-luvulla ja syrjäytti vuosisatoja hallinneen whistin jo vuosikymmenen puolivälissä. Vuonna 1894 pelin säännöt vahvistettiin virallisesti Pariisissa ja Lontoon arvostetussa Portland Clubissa.
Bridge whist oli aikansa villitys: pelistä julkaistiin kymmeniä kirjoja vuosien 1897 ja 1910 välillä. Sen valtakausi jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä noin vuonna 1910 sen syrjäytti uusi muunnelma – huutobridge.
Huutobridge (auction bridge) nousee
Seuraava kehitysaskel oli huutobridge eli auction bridge, jota pelattiin ensimmäisen kerran Lontoon Bath Clubissa noin vuonna 1904. Bath Club ja Portland Club vahvistivat pelille viralliset säännöt Englannissa vuosina 1908–1909.
Huutobridgen suuri uudistus oli kilpailtu huutovaihe: pelaajat tekevät vuorotellen tarjouksia, ja korkeimman tarjouksen tehnyt osapuoli ratkaisee sekä valttimaan että sen, kuka toimii pelinviejänä. Tämä teki pelistä aiempaa strategisemman. Huutobridge pysyi pelimuotojen valtiaana noin neljännesvuosisadan ajan, 1920-luvulle saakka.
Pelissä piili kuitenkin heikkous, joka johti lopulta sen korvautumiseen: kaikki tehdyt tikit laskettiin peliin, riippumatta siitä kuinka korkealle oli huudettu. Pelaajan ei siis kannattanut huutaa suuria sopimuksia, koska pistepotti kertyi joka tapauksessa. Ennen vuotta 1926 tikkien arvot olivat ristille 6, ruudulle 7, hertalle 8, padalle 9 ja ilman valttia 10 pistettä, ja peliin vaadittiin 30 pistettä.
Sopimusbridge syntyy – Harold Vanderbilt 1925
Nykyisen pelimuodon, sopimusbridgen (contract bridge), ratkaiseva uudistus syntyi yhdysvaltalaisen Harold Stirling Vanderbiltin ansiosta. Idea siitä, että peli on erikseen huudettava, oli kuvattu jo vuonna 1914, ja nimi contract bridge esiintyi painettuna noin vuonna 1920. Vanderbilt kokosi ajatukset yhteen ja uudisti pelin pisteytyksen vuonna 1925 – tarinan mukaan risteilymatkalla, turhauduttuaan huutobridgen pisteytykseen.
Vanderbiltin keskeiset muutokset olivat:
- Vain huudetut ja tehdyt tikit vievät peliin. Jos osapuoli haluaa pisteet täyteen, sen on uskallettava huutaa riittävän korkealle – tämä teki huutovaiheesta pelin sydämen.
- Vyöhyke (vulnerability) otettiin käyttöön. Kun osapuoli on vyöhykkeessä, sekä palkkiot että rangaistukset kasvavat, mikä lisää riskinhallinnan merkitystä.
- Suuremmat palkkiot pelistä ja slammista sekä selvät rangaistukset tekemättä jääneistä tikeistä.
Uudessa pisteytyksessä tikin arvo oli alamaille (risti ja ruutu) 20, ylämaille (hertta ja pata) 30 ja ilman valttia 35 pistettä, ja peliin vaadittiin 100 pistettä. Vaikka auktoriteetit aluksi vastustivat muutosta, peli levisi nopeasti ensin varakkaiden piireissä ja sitten laajemmin. Jo vuoteen 1927 mennessä alan kirjailijat olivat muuttaneet huutobridge-oppaansa sopimusbridge-oppaiksi, ja 1920-luvun loppuun mennessä sopimusbridge oli kerhoissa vallitseva pelimuoto.
Vertailu
| Pelimuoto | Aikakausi | Huutovaihe | Erityispiirteet |
|---|---|---|---|
| Whist | 1600–1890-luku | Ei huutovaihetta | Valtti käännetystä kortista, ei lepäävää kättä |
| Bridge whist | n. 1886–1910 | Jakaja valitsee valtin (ei kilpailtua huutoa) | Lepäävä käsi (dummy) käyttöön |
| Huutobridge | n. 1904–1920-luku | Kilpailtu huuto ratkaisee pelinviejän | Kaikki tehdyt tikit laskettiin peliin |
| Sopimusbridge | 1925– | Kilpailtu huuto; vain huudetut tikit vievät peliin | Vyöhyke (vulnerability) ja suuremmat bonukset |
Ely Culbertson ja ”vuosisadan ottelu”
Sopimusbridgen suuren suosion takana oli etenkin Ely Culbertson, taitava pelaaja ja järjestäjä, joka popularisoi lajia 1930-luvulla kirjoillaan, lehdellään ja huutojärjestelmillään. Culbertson ymmärsi myös julkisuuden voiman.
Lajin tunnettuutta kasvatti kaikkein eniten joulukuun 1931 ja tammikuun 1932 välillä New Yorkin hotelleissa pelattu näytösottelu, jonka lehdistö risti ”vuosisadan otteluksi” (Bridge Battle of the Century). Siinä Culbertson haastoi kilpailevan koulukunnan keulahahmon Sidney Lenzin. Ottelu pelattiin 150 robberina rubber- eli robberibridgeä – pelimuoto, jossa osapuoli voittaa robberin saatuaan kaksi peliä. Culbertson julistettiin lopulta voittajaksi, ja ottelu toi bridgelle valtavasti näkyvyyttä.
Charles Goren ja käden arvon laskeminen
Aloittelijoille yksi bridgen vaikeimmista asioista on arvioida oman käden vahvuus. Tähän kehitettiin pisteytysjärjestelmä, joka on yhä käytössä. Yhdysvaltalainen Milton Work teki tunnetuksi niin sanotun kunniakorttien pistelaskun, jossa ässä on 4, kuningas 3, rouva 2 ja sotamies 1 piste.
Toinen yhdysvaltalainen, Charles Goren, hioi menetelmää ja lisäsi siihen jakauman eli maiden pituuden huomioimisen: lyhyistä maista sai lisäpisteitä (esimerkiksi tyhjä maa 3, yksittäinen kortti 2 ja kahden kortin maa 1 piste). Gorenin selkeä järjestelmä teki käden arvioinnista helppoa myös aloittelijoille, ja se nousi 1900-luvun puolivälissä lähes kaikkien pelaajien perustyökaluksi.
Bridge järjestäytyy maailmanlaajuisesti
Lajin kasvaessa se tarvitsi myös järjestöjä sääntöjen, kilpailujen ja mestaruuksien hallinnointiin. Pohjois-Amerikassa toimii American Contract Bridge League (ACBL), ja kansainvälisellä tasolla lajia hallinnoi Maailman Bridgeliitto (World Bridge Federation, WBF), joka perustettiin 18. elokuuta 1958 Oslossa. WBF:ään kuuluu nykyään toistasataa kansallista jäsenjärjestöä.
Arvostetuin joukkuekilpailu on Bermuda Bowl, joka pelattiin ensimmäisen kerran vuonna 1950 Bermudan Hamiltonissa. Se on yhä vanhin maailmanmestaruudesta pelattava bridgeturnaus. Samaan aikaan syntyi myös kilpabridge eli duplikaattibridge, jossa samat jaot pelataan monessa pöydässä ja tuloksia verrataan keskenään – näin satunnaisen onnen osuus pienenee ja taito ratkaisee. Vanhemmasta pöytäkohtaisesta muodosta alettiin käyttää nimeä robberibridge.
Suomessa lajia edistää Suomen Bridgeliitto (Finlands Bridgeförbund), joka järjestää kilpailuja ja kuuluu kansainvälisiin kattojärjestöihin. Bridgen asema vaihtelee maittain, ja voit lukea tarkemmin bridgen suosiosta eri maissa erillisestä artikkelistamme.
Bridgestä nykypäivään
Whististä alkanut kehitys on tuottanut pelin, jota pidetään yhtenä vaativimmista ja syvällisimmistä korttipeleistä. Peruspelimuoto on pysynyt Vanderbiltin 1925 luoman pisteytyksen jälkeen yllättävän vakaana, mutta huutojärjestelmät ja strategiat ovat kehittyneet jatkuvasti. Nykyään bridgeä pelataan paljon myös verkossa, mikä on tuonut lajin uusien pelaajien ulottuville ympäri maailmaa.
Sopimusbridge eroaa selvästi monista muista korttipeleistä juuri huutovaiheensa, partneriyhteistyönsä ja syvän strategiansa ansiosta. Jos haluat verrata sitä muihin lajeihin, tutustu siihen, miten bridge eroaa muista korttipeleistä, tai selaa laajempaa valikoimaa korttipelien oppaistamme.
Lähteet
Usein kysytyt kysymykset (UKK)
Mistä pelistä bridge on kehittynyt?
Bridge polveutuu englantilaisesta whist-tikkipelistä. Whististä kehittyi 1880-luvulla biritch (Russian Whist), josta edelleen muotoutuivat bridge whist, huutobridge ja lopulta nykyinen sopimusbridge.
Milloin nykyinen sopimusbridge syntyi?
Sopimusbridgen ratkaiseva pisteytysuudistus syntyi vuonna 1925, kun yhdysvaltalainen Harold Stirling Vanderbilt muokkasi huutobridgen pisteytystä ja lisäsi muun muassa vyöhykkeen (vulnerability). 1920-luvun loppuun mennessä siitä oli tullut vallitseva pelimuoto.
Mitä eroa on huutobridgellä ja sopimusbridgellä?
Suurin ero on pisteytyksessä. Huutobridgessä kaikki tehdyt tikit laskettiin peliin, kun taas sopimusbridgessä vain huudetut ja tehdyt tikit vievät peliin. Tämä tekee huutovaiheesta sopimusbridgen tärkeimmän osan.
Mistä nimi ”bridge” tulee?
Nimen tarkka alkuperä on epävarma. Yleisimmän selityksen mukaan se juontuu 1886 kuvatusta pelistä nimeltä biritch, jonka englanninkielinen ääntämys vakiintui muotoon ”bridge” pelin levitessä 1890-luvulla.
Kuka oli Ely Culbertson?
Ely Culbertson oli yhdysvaltalainen pelaaja ja järjestäjä, joka popularisoi sopimusbridgen 1930-luvulla. Hän oli mukana myös joulukuussa 1931 alkaneessa ”vuosisadan ottelussa”, joka toi lajille huomattavasti julkisuutta.
